Kasvoin 1980-luvun musiikin kanssa. Kuuntelin radiota lähes päivittäin, äänittelin kaseteille, lainasin kirjastosta levyjä ja ostin itselleni aina jonkin levyn kertyneistä säästöistä. Kuuntelin myös 1980-luvun lopun musiikkia, jota voisi kuvailla tietyllä tapaa murroskauden musiikiksi. Perinteiset soittimet toki saivat uhkaajan jo vuosikymmeniä aiemmin, mutta vasta kyseisen vuosikymmenen aikana erityisesti syntetisaattori, rumpukoneet ja levysoittimet alkoivat yleistyä. Musiikista alkoi tulla näin jälkikäteen ajatellen aina kliinisempää. Taustojen muuttuessa täysin koneistetuksi laulu alkoi saada yhä suuremman roolin musiikissa ja kun klassiset laulajatyypit alkoivat jäädä pois, tilalle alkoi tulla bändit, jotka taisivat myydä enemmän lavakarismallaan tai ulkonäöllään kuin musiikillisilla lahjoillaan.

Muutos oli hiljattainen, mutta tuona murroskautena melko merkittävää oli se, että pienet tuotantoyhtiöt antoivat tukensa tälle musiikille. Se löysi ostajansa - myös minut - ja melko pian tuotanto alkoi siirtyä suuremmille levy-yhtiöille, pieneltä piiriltä massaan. Suurten levy-yhtiöiden intressit musiikkiteollisuudessa eivät aina ole olleet musiikillisella puolella. Musiikin voi sanoa itseasiassa köyhtyneen erityisen voimakkaasta juuri 1990-luvun taitteessa, jolloin r'n'b, rap ja nykyaikaiset poikabändit tekivät läpimurtonsa maailmanlaajuisesti. Mariah Carey levytti debyyttinsä vuonna 1990 ja reilu viisitoista myöhemmin hän pitää erinäisiä myyntiennätyksiä Yhdysvalloissa, mm. hän on nainen, jolla on eniten listakärkitiloja. Mariahin lauluääni on tullut tutuksi ympäri maailman, musiikki on r'n'b:tä, ja hänellä on valtava määrä faneja erityisesti kotimaassaan. Jos hänen antiaan maailman musiikkiin kuitenkin verrataan Madonnaan, joka aloitti uransa jo 1980-luvun alussa, on vaihtanut tyyliä milloin perusdiscosta balladeihin, milloin elokuvamusiikkiin ja lopulta nykyaikaiseen danceen, ei voi olla ihmettelemättä Mariah Careyn suosiota. Carey on kuitenkin nimenomaan murroskauden hedelmä, jolloin kuuntelutottumukset alkoivat yhtä rajusti muuttua. Hänellä on luultavasti paljolti samoja kuuntelijoita kuin ne, jotka kuuntelivat tuon aikakauden Janet ja Michael Jacksonia.

Omaan hyllyyni Mariah Carey ei ole löytänyt tietään. Hänen suosiostaan ja pääsystään levymarkkinoille niinkin kovalla rummutuksella voidaan keskustella. Hän tapasi vain 18-vuotiaana Columbian johtajan Tommy Mottolan juhlissa. Mottola kuunteli hänen demonsa ja oli vaikuttunut (oliko Mariahin ulkonäöllä vähän vai paljon tekemistä asian kanssa). Vuonna 1993 he avioituivat. Vaikka he erosivat neljä vuotta myöhemmin, Carey oli päässyt liikkeelle Columbia-yhtiön johtajan alaisuudessa. Voisi kysyä, että olisi kyse ollut sitten kenestä tahansa, olisiko suosio voinut kasvaa vain siitä syystä, että sen taustalla oli romanttisesti artistiin sitoutunut äveriö? Levyt olivat tarkoitettu kuitenkin myytäväksi ja niin ne ovat myyneet. Musiikillisesta annista voidaan olla montaa mieltä.

Sen sijaan omaan hyllyyni on päätynyt peräti kolme levyllistä 1990-luvun vaihteen poikabändiä, New Kids on the Blockia. Se oli suunnattu lähinnä teinitytöille, mutta syystä tai toisesta tuo katu-uskottavuutta kaihtava poikakvintetti löysi tiensä myös minun sydämeeni. Väittäisin, että suurin syy siihen oli Music Television, joka tuuppasi NKOTB:ta ulos päivästä toiseen useita kertoja. Totuin heidän musiikkiinsa ja olihan se tuohon aikaan "jotain uutta". Konetaustat ja söpöt nuoret miehet, jotka sekoittivat poppia, rappia ja tanssia, eivät olleet vielä tuohon mennessä aivan juurtuneet musiikkiteollisuuteen. Heidän myötään pojat astuivat show businessiin toden teolla. Eivät hekään kuitenkaan aivan tyhjästä tulleet. Poikabändejä on ollut olemassa itseasiassa iät ja ajat, eivätkä kaikki niistä ole musiikillisilla avuilla listoille nousseet.

Jälkikäteen NKOTB:n levyt toki saavat nostalgioimaan. Ne ovat jonkinlainen portti nuoruuteen. Jos sen sijaan ihan rehellisesti musiikillisesta puolesta puhutaan, NKOTB oli pitkälti ammattiosaajien ja tuottajien rahasampo. Helpolla tehtyä, yksinkertaista, joka ei haasta ketään bändin jäsentä ylittämään itseään. He eivät itseasiassa anna itsestään juuri muuta kuin, mitä levy-yhtiön pomot ja stylistit ovat pyytäneet. Sinänsä ei ihme, että tästä bändistä yksi siirtyi veljensä kera elokuvateollisuuteen - näyttelijöiksi. Kukaan pojista ei ole myöhemmin tehnyt mitään mainittavaa viisikon päälaulajaa Jordan Knightia lukuunottamatta. Listasijoituksia hänellä ei ole, mikä kertonee siitä, että ehkä NKOTB meni sittenkin melko pian ohi. Tilalle tuli sentään muutamia poikabändejä, joilla on ollut myös musiikillisesti jotain annettavaa, etunenässä brittiläinen Take That, josta soolouralle lähtivät Robbie Williams, Gary Barlow ja Mark Owen, joilla on kaikilla listasijoituksia myös henkilökohtaisesti.

Tuona aikakautena musiikkiteollisuus tuskin syntyi. Sen sijaan on se on aikakausi, joka muovasi nykyistä myyntiä jonkin verran. Se oli pieni välivaihe tai harha-askel, joka synnytti uutta, kenties jopa monipuolisempaa. Tänä päivänä NKOTB:ta ei enää palvota, se meni yhtälailla nopeasti ohi kuin klubeja vallannut dancen laji acid house. Nostalgiaa toki, muttei juurikaan mitään musiikillisesti mainittavaa. Mariah Carey myynee edelleen, vaikka harvassa taitavat Euroopassa olla ihmiset, jotka hänen musiikistaan mitään tietävät. Siinä missä NKOTB:sta rikastuivat lähinnä tuottajat ja levy-yhtiöt, Mariah Carey on amerikkalaisen julkaisuyhtiön, Forbesin mukaan Yhdysvaltain kuudenneksi rikkain nainen viihdeteollisuudessa.

Lopuksi voi herättää kysymyksen, jos NKOTB ja Mariah Carey eivät olisi nousseet listoille, ketä olisin kuunnellut? Jos acid house, rap jne. eivät olisi nousseet listoille, ketä olisin kuunnellut? Kun otetaan kaikki kaupallinen musiikki pois, mitä jäisi jäljelle? Olisiko se parempaa vai huonompaa musiikkia kuin NKOTB, jota kuuntelin korvat vihreinä 1990-luvun alussa? Väittäisin, että musiikista suurin osa menee meiltä ohi. Maailmassa tehdään paljon musiikkia, jota ei koskaan rahalla nosteta listoille. Sen sijaan, koska raha ratkaisee myös yksilöiden elämässä, muusikot ottavat vaikutteita toisiltaan. Kun musiikista määrää rahaorientoitunut musiikkiteollisuus, miten se vaikuttaa lopulta muusikoiden kykyyn tehdä juuri sitä, mitä he haluaisivat tehdä. Asiat kulkevat käsi kädessä ja lopulta ainoa tapa saada musiikkiteollisuus kukoistamaan, olisi vallansiirtäminen tuottajilta muusikoille itselleen, niin kauan kuin tuottajia kiinnostaa se paljonko levy myy. Väittäisin jokaisen levyn löytävän kyllä kuuntelijansa, muttei jokaisen kuuntelijan tarvitse kuitenkaan kuunnella kaikkea paskaa, mitä yhtiöt työntävät takaovestaan.