Olen 1980-luvun lapsi. Kasvoin teini-iästä täysi-ikäiseksi 80-luvun poppia kuunnellen. 1990-luvulla aloin kuunnella metallia, hard rockia ja grungea. 2000-luvulla musiikkiskaalani on entisestään laajentunut.

Teen kuitenkin pientä musiikillista aikamatkaa aikaan, jolloin en ollut vielä syntynyt tai en ainakaan aktiivisesti musiikkia kuunnellut. Aloitin musiikkiharrastuksein virallisesti vuoden 1984 jouluna, kun sain ensimmäiset stereoni. Tätä aikaa ennen kuuntelin lähinnä musiikkia, jota vanhempani ja heidän vanhempansa soittivat. Tästä musiikista muistan lähinnä sen, että se oli pääasiassa kotimaista iskelmää. Muita artisteja, joita muistan esimerkiksi jo 1970-luvulla kuulleeni, ovat isäni 70-luvun lopun suosikki Demys Roussos, Euroviisuista muistamani Village People ja syyllinen nimeeni Tom Jones.

Jälkikäteen 1970-luvun musiikillisiin ilmiöihin on ollut vaikea päästä sisään. Tämä johtuu kenties siitä, että musiikki ei sittenkään ole vain musiikkia. Demys Roussos tuo mieleen erilaisia tilanteita, se tuo mieleen isäni ja lapsuuteni tunnelmat. En tarkalleen tiennyt tuolloin, miten paljon Roussosta soitetaan, mikä hänen musiikillinen historiansa on, onko hänen musiikkinsa rajoja rikkovaa tai ylipäätään hyvää. Musiikinkuunteluun liittyyvät aina esimerkiksi aika ja paikka, jossa sitä kuunnellaan ja kulttuurinen ilmapiiri.

Saatoin kuulla 70-luvulla jo sellaisiakin artisteja kuin Jimi Hendrix, Marc Bolan ja The Doors, mutten tuolloin tiennyt, saanut tietää ja kenties ei suuremmin kiinnostanutkaan, mitä milloinkin satuin kuulemaan. Koska heidän musiikkinsa ei kuulunut vanhempieni tai heidän vanhempiensa musiikkivalikoimaan, oli toisaalta luonnollista, että saatuani stereot aloin etsiä jotakin omaa. 80-luvun pop ei ollut erityisen kapinallista, mutta Jimi Hendrix ja punk-bändit saattavat edustaa joillekin kapinallisuutta, uutta aaltoa, he löytävät näiden musiikista jotakin sellaista, joka on minulle tavoittamatonta. Saatan vain kuunnella musiikin musiikkina ja ottaa sen joko sellaisenaan vastaan tai jättää ottamatta. Opin pitämään joistakin Hendrixin biiseistä, kuten myös joistakin punk-biiseistä, mutta tuo aikakausi ei enää voi palata, enkä pysty kokemaan tässä ja nyt enää niitä vallitsevia oloja, joita esimerkiksi 70-luvun vaihteessa elettiin. Se aika ja sen ajan musiikin merkitys siinä ajassa ovat tavoittamattomissa ja saatan vain etäisesti kuulla tuon aikakauden musiikin nykyartistien soitannassa.

Pystyttyäni tekemään omia levyvalintojani, menin ajoittain ajassa 70-lukua kauemmas. Yksi yksittäinen artisti, joka on rockin juurilla ja oli minulle toki jo entuudestaan tuttu, oli itse Elvis Aron Presley. Hän kuului enoni suosikeihin ja hänen levyhyllystään Elviksen aivan ensimmäiseksi löysinkin. Elviksen mittavasta tuotannosta löytyy lukuisia mieleenpainuneita hittejä, mutta jostakin syystä hänen laulunsa Love Me Tender on kuulunut aina suosikkeihini. Hieman menevämmistä biiseistä sen sijaan suosikkejani ovat olleet All Shook Up, Jailhouse Rock ja Hound Dog.

Jos jokin yksittäinen ajankohta tulisi määritellä, milloin aloin tutustua enemmän itseäni vanhempaan musiikkiin, sen olisi pakko olla 90-luvun taitteessa, kun kirjaston työntekijänä opin hakemaan musiikkia. Ensimmäisten joukossa olivat nimenomaan Marc Bolan & T.Rex ja The Doors. Saatoin jopa hetkellisesti innostua niistä molemmista, mutta lopulta vain toinen niistä on jäänyt suosikkieni joukkoon. Olkoon, että T.Rex -orkesterin soitanta on lähinnä hyvää pop-rockia, eikä se musiikillisilla ansioillaan häikäise, jokin yhtyeen välittämässä tunnelmassa viehättää. Yhtyeen biiseistä mieleeni ovat erityisen hyvin mielessäni säilyneet Children of the Revolution ja 20th Century Boy, jotka saattavat olla itselleni tuttuja jo 70-luvulta. ja ne molemmat osuvat aikakauteen, jolloin olin vasta syntynyt tai reilun vuoden ikäinen.

Monille The Rolling Stones on ollut yhtye, joka saattoi jo 60-luvulla ohittaa Beatlesin. Syystä tai toisesta yhtye on pysynyt minulle muutamia biisejä lukuunottamatta kohtuullisen vieraana. Nuo tutut biisit ovat lisäksi olleet juuri niitä bändin eniten soitettuja radiohittejä, kuten Satisfaction tai 80-90 -lukujen hitit. Melkein hävettää tunnustaa, mutta olen tutustunut kyseiseen orkesteriin vähänkään paremmin vasta 2000-luvulla ja olen oppinut arvostamaan yhtyeen 60-luvun saundia. Siitä huolimatta sivuutan omalla musiikillisella matkallani kyseisen yhtyeen juuri sen vuoksi, että se on ollut etäinen ja vieras.

Pitkän musiikillisen uran tehneistä 60-luvun yhtyeistä mieleen on Rollareita paremmin jäänyt mieleen mm. Pink Floyd. Vaikka tutustuin yhtyeeseen 80-luvun vaihteen The Wall -albumin tai lähinnä siitä tehdyn elokuvan kautta, olen onnistunut myöhemmin kuuntelemaan läpi lähes kaikki yhtyeen varhaisemmat levytykset. Niiden joukosta on löytynyt lisäksi sellaista materiaalia, joka jakaa yhtyeen musiikin kahteen aikakauteen, ellei useampaan. Osaan arvostaa ja nauttia molemmista aikakausista, koska yhtye vaikuttaakin olevan pikemmin kaksi eri yhtyettä: ensin Syd Barrettin ja myöhemmin Roger Watersin. Pink Floydin tuotannossa on helmiä, jotka eivät pahemmin nykyaikana enää radiossa soi, jos niitä oikeastaan missään kuulee. Otetaan esimerkkinä Astronomy Domine, Nile Song ja One of These Days.

Pink Floydin progressiivinen rock on kuitenkin huomattavasti vaikeammin lähestyttävää kuin edellämainittujen yhtyeiden. Yhtyeen melodiat ja äänimaisemat ovat silti omaa luokkaansa, mutta niihin on sukellettava. Helpommin lähestyttävistä yhtyeistä mieleeni tulee toinen yhtye, josta toki olen tiennyt jo 80-luvulla, mutta johon olen tutustunut lähemmin vasta 2000-luvulla. The Kinks, yksi brittiläisen rockin pioneereistä, on tehnyt lukuisia kelpo hittejä. Itseasiassa niitä on yllättävän paljon ottaen huomioon sen, miten vähän yhtyeestä puhutaan verrattuna Beatlesiin ja Rolling Stonesiin. Ehkä yksi tekijä on se, että näistä kahdestä bändistä kaikki ovat tehneet mittavan uran 70-luvuilla ja sen jälkeen. Kinksin tähti puolestaan alkoi hiipua jo ennen 70-lukua. Yhtyeen hiteistä mieleenpainuvimpia ovat muiden muassa You Really Got Me, All Day and All of the Night, A Well Respected Man, Sunny Afternoon ja Death of a Clown, jotka ovat kaikki ennen vuotta 1968 julkaistuja.

Ajan mittaan lukuista 60-luvun bändit, miksei 50-luvun artistit, kuten Eddie Cochran ja Fats Domino ovat tulleet läheisemmiksi, mutta tässä yhteydessä on tarpeen mainita enää yksi. Suosikkieni joukkoon eivät päätyneet esimerkiksi sellaiset jo 60-luvulla aloitteneet yhtyeet kuin Creedence Clearwater Revival, Led Zeppelin, Procol Harum, Black Sabbath, Beach Boys tai Bee Gees. Sinne ei myöskään päätynyt Pink Floydin seuraksi progressiivisen rockin kuninkaallinen eli King Crimson. Sen sijaan melodisen musiikkinsa ansiosta toinen, ajoittain myös progressiivisen rockin genreen laskettava, vuonna 1964 Birminghamissa perustettu yhtye, Moody Blues sinne kuuluu.

Moody Bluesin tarina suosikkieni joukkoon on kuitenkin erilainen kuin muiden. Yhtyeen musiikki saattoi olla jo tuttua 70-luvulla, koska Nights in White Satin-laulun teema on ollut minulle tuttu niin pitkään, etten osaa ajoittaa sitä mihinkään. Sen sijaan yhtyeen toinen laulu, For My Lady tuli tutuksi 80-luvulla Neumannin versiona. Hänen Naiselleni-laulu kuului 80-luvun suosikkeihini ja sain vasta myöhemmin tietää, että kyseessä on Moody Blues-laulu. Tutustuttuani paremmin yhtyeen tuotantoon, löysin sen musiikillisesta skaalasta enemmänkin sellaisia teemoja, jotka viehättivät ja se on päätynyt arvostamieni yhtyeiden joukkoon. Yhtyeen muista lauluista on mainittava mm. Voices in the Sky, Question ja Send Me No Wine.

Tähän olen listannut yhtyeitä, jotka aloittivat uraansa ennen syntymääni ja ovat päätyneet suosikkieni joukkoon syystä tai toisesta. Musiikinkuuntelussa järkisyitä on hyvin vähän. Valinnat tehdään tunteella, eikä minulla muita perusteluja kuuntelemalleni musiikille olekaan kuin se, että pidän hyvästä musiikista. Itseasiassa, kuuntelen aivan mitä tahansa, tuskin sitä kauan jaksan kuunnella, jos en siitä pidä. Tämän jälkeen on luontevaa perehtyä muihin 1970-luvun yhtyeisiin, jotka ovat mieleeni painuneet.