sunnuntai, 22. maaliskuu 2009

1970-luvun musiikki kasarilapsen näkökulmasta

Oman musiikkimakuni selittäminen yhdellä sanalla olisi helppoa. Kuuntelen musiikkia monipuolisesti ja kontrastit eri lajityyppien välillä ovat joskus sen verran leimaavia, että musiikkimakuani olisi luonnehdittava sekavaksi, jos ei ristiriitaiseksi. 1970-luvulla tutustuin musiikkiin suomi-iskelmän, sellaisten ulkomaisten artistien kautta, joihin kuuluivat mm. Demys Roussos ja Tom Jones.

Kasvoin 1980-luvulla 80-luvun poppiin, joiden joukossa saattoi olla muutama jo 70-luvulla vaikuttanut artisti tai yhtye, mutta pääsääntöisesti kuuntelin syntikkapoppia. Minua kiinnosti nimenomaan musiikki, enkä miettinyt bändien historiaa kovinkaan syvällisesti. Vasta 90-luvun koittaessa aloin suhtautua intohimoisemmin musiikkiin ja samalla popin rinnalle tuli hard rock, metalli ja konemusiikki. Elin kapinallista aikaani musiikin kautta noin puolivuosikymmentä sen jälkeen, kun minun olisi pitänyt alkaa kapinoida.

Kapinointi tuskin on koskaan liian myöhäistä ja olen jatkanut kapinallisuuttani sen jälkeenkin. En ole välittänyt siitä, mitä muut ovat musiikkimaustani mieltä, sillä tiedän kuuntelevani hyvää musiikkia. Tuskin sitä kuuntelisin, jos se ei sitä olisi, oli se sitten technoa, räppiä, metallia, klassista, jazzia tai poppia. Tällä kertaa käsittelen kuitenkin 70-luvulla esiintyneitä artisteja ja bändejä, jotka ovat jättäneet minuun vaikutuksen.

Luonnollinen ensimmäinen valinta on yhtye, johon tutustuin jo 80-luvun puolivälissä, kesken poppihuumani. Ostin yhtyeen A Kind of Magic-levyn ja muistan laulaneeni kaikki laulut ulkoa, vaikken sanoista välttämättä mitään ymmärtänyt. Queen kuuluu ehdottomasti hard rockin legendoihin, mutta on osoitti läpi koko musiikillisen tuotantonsa olevan paljon enemmän kuin pelkkä hard rock, heavy metal tai edes rock-bändi. Yhtyeen laulaja Freddie Mercury tekee ensimmäisen oopperaesiintymisensä jo yhtyeen A Night at the Opera-levyllä, yhtyeen kenties tunnetuimmassa biisissä eli Bohemian Rhapsodyssä. 80-luvulla mies teki oopperaa sitten vielä puhtoisemmin duettona oopperalaulajatar Montserrat Caballen kanssa. Brian May puolestaan on tehnyt kitarallaan vastaavaa oopperointia.

Yhtyeen tuotantoa voi pitää lievästi monijakoisena. Yhtye aloitti hard rockilla ja rockilla, A Night at the Operalla yhtye jo yhdistelee eri musiikin lajeja taidokkaasti. 80-luvulla yhtye oli hetkellisesti melko puhtaasti hard rock-yhtye, kunnes päätyi pop-teemoihin ja Mercuryn kuoltua yhtyeen levyiltä löytyi jo konemusiikkia. Yhtye seurasi aikaansa ja pysyi siitä huolimatta juuri sopivasti ajastaan jäljessä. Ajoittain yhtye jopa jäi tekemään keskinkertaisia rallatuksia, jotka ovat silti päätyneet rock-klassikoiden joukkoon. Vaikka biisit We Are the Champions, I Want it All ja We Will Rock You eivät kuulu omiin suosikkeihini, niissä on juuri sen verran koukkua, että niitä kuulee edelleen. Kokonaisuudessaan yhtyeen musiikista löytyy varmasti jokaiselle jotakin, vaikka se olisi vain yksittäinen biisi. Omakohtaisesti yhtyeen viljelemä huumori, kenties jonkinasteinen itseironia on viehättänyt. Silti olen pääsääntöisesti keskittynyt musiikkiin. Yhtyeen ensimmäiset ja Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistut levyt eivät ole juurikaan innostaneet, mutta lukuisia suosikkimelodioita löydän yhtyeen tuotannosta lukuisia: Bohemian Rhapsodyn lisäksi '39, Who Wants to Live Forever ja Innuendo.

Marc Bolan ja T.Rex-yhtye loivat pohjaa glam rockin genrelle. Vaikka tässä yhteydessä olisi syytä mainita David Bowie, jätän hänet läpikäymättä. Bowien musiikki on ollut aina itselleni jokseenkin etäistä. Pidän hänen lauluistaan, mutta minuun on paremminkin iskenyt T.Rexin kaltaisten orkesterien huomattavasti suoraviivaisempi musiikki. Tässä yhteydessä on mainittava kaksi muuta glam rock-orkesteria, jotka ovat onnistuneet löytämään tiensä sydämeeni.

Slade ja Sweet ovat aikakautensa glam rock-ikoneita. Sladen biisit tulivat minulle paremmin tutuksi vasta 90-luvun vaihteessa, enkä suoraan sanoen tiedä yhtyeestä juuri mitään. Olen keskittynyt orkesterin kohdalla kenties vielä puhtaammin musiikkin kuin mitä Queenin kohdalla. Sladen urasta en osaa sanoa mitään, mutta osaan kyllä nimetä muutaman laulun, joita voin hoilata mukana. Tällaisia lauluja ovat mm. Radio Wall of Sound, Far Far Away, Cum on Feel the Noize ja jouluinen Merry Xmas Everybody.

Sweet puolestaan on yhtye, jonka biisejä olen tiennyt pitkään, mutta itse bändin olen oppinut tuntemaan vasta 2000-luvulla. Muistan esimerkiksi kuulleeni yhtyeen Ballroom Blitzin elokuvassa Wayne's World Tia Carreren esittämänä. Tiesin, että biisi ei ole hänen omansa, mutta toisaalta en tiennyt, kenen se on. Eikä minua suuremmin tuohon aikaan kiinnostanut. Kun sitten vihdoin Sweetiin tutustuin, havaitsin yhtyeeltä löytyvän enemmänkin tuttuja biisejä. Näiden joukossa ja joukon kärjessä liuta meneviä rock-ralleja, kuten Wig Wam Bam, Block Buster!, Hell Raiser ja Teenage Rampage.

Discohuumaa tuskin sopii ohittaa, kun 70-luvusta puhutaan. Itselläni on ollut käytännössä kaksi yhtyettä ylitse muiden, vaikken kummankaan musiikkia kenties aivan suosikeikseni ylistäisi. Joka tapauksessa ne tuottavat lukemattoman määrän hienoja lauluja, joiden mukana muistan jammailleeni jo pienenä poikana. Tässä yhteydessä joudun häpeäkseni myöntämään, että länsinaapurin ylpeys Abba on toki löytänyt paikkansa sydämessäni ja pidän heidän musiikistaan, mutta käytän puheenvuoron kahdesta muusta, likipitäen yhtä tunnetusta, ellen tunnetummista orkestereista.

Bee Gees ja Gibbin veljekset alkoivat tehdä musiikkia jo 60-luvun alussa. Vuosikymmenen loppuun mennessä he olivat jos saaneet muutaman hitin aikaiseksi ja noita hittejä kuunnellessa on vaikea löytää yhteyttä musiikkiin, jota he tekivät 70-luvun lopulla. Siinä missä Pink Floydin tai Metallican musiikki voidaan jakaa kahteen aikakauteen, samaa voitaneen sanoa Bee Geesin musiikista. Pink Floydin ja Bee Geesin musiikin kohdalla kuitenkin tunnustan pitäväni molempien aikakausien biiseistä. Bee Geesin discoklassikot I Feel Like Dancing, Staying Alive ja Jive Talkin' kuuluvat suosikeihini. Biisit ovat hyvää ja melodista, tanssittavaa musiikkia, mutta jyrkässä kontrastissa yhtyeen alkuaikojen lauluihin. Näistä varhaisemmista ja kenties musiikillisesti antoisemmista lauluista on mainittava New York Mining Disaster 1941, Massachusetts ja I Started a Joke.

Toinen discohuumassa kimaltanut yhtye oli maahanmuuttajista koottu saksalaisyhtye Boney M. Tuottaja Frank Farianin, omalta nimeltään Franz Reutherin kokoama lauluyhtye ehti tuottaa listoille lukuisia hittejä. 70-luvun hiteistä omia suosikkejani ovat Sunny, Daddy Cool ja Rivers of Babylon. Syystä tai kolmannesta suosikkibiisini yhtyeeltä julkaistiin kuitenkin vasta vuonna 1984. Kalimba de Luna ei ole yhtyeen tunnetuimpia ja soitetuimpia hittejä, vaikka se käväisi ilmestymisvuonnaan Saksan listan sijalla 17.

Mitä oli 60-luku ilman Beatlesta? Luultavasti jotakuinkin samaa voisi kysyä 70-luvusta, mutta eri muodossa: mitä olisi 70-luku ilman Beatles-jäsenten soolotuotantoa. Tuotteliaimpia olivat yhtyeen lauluntekijätrio John Lennon, Paul McCartney ja George Harrison. Näistä Lennon teki juttujaan yhdessä Yoko Onon kanssa, McCartney Wingsin kanssa ja ainoana varsinaisena sooloilijana toimi George Harrison.

Kukin jäsenistä teki tahollaan näköistään musiikkia. McCartneyn ja Lennonin ääni toki olivat tulleet jo tutuksi Beatlesin aikana. McCartney tuotti monipuolista musiikkia ja kenties aivan kärkipäässä hänen 70-luvun tuotoksistaan on Bond-tunnari Live and Let Die. Lennonin musiikki puolestaan alkoi lähennellä yhteiskunnallisia teemoja, maailmanrauhaa ja rakkautta sekä perhe-elämäänsä. George Harrison puolestaan teki omaan tahtiinsa juuri sen näköistä poppia, jota hän olisi todennäköisesti halunnut jo Beatlesin soittavan enemmän. Toisaalta Harrisonin musiikista kuultaa hänen sympatiansa hindulaisuutta kohtaan.

Tästä kolmikosta kaikki ovat mielestäni tehneet hyvää musiikkia. George Harrison tuli minulle tutummaksi vasta 80-luvun lopun hitillään I Got My Mind Set On You ja McCartney on tehnyt tasaisen varmaa työtä näihin päiviin asti. Kiinnostuin itse yhteiskunnallisista teemoista jo 90-luvun vaihteessa. Tutustuin samoihin aikoihin Lennonin tarinaan paremmin. Tästä voidaan olla eri mieltä, mutta mielestäni tästä kolmikosta Lennonilla oli kenties musiikin kanssa eniten ongelmia. Hänen musiikissaan pääpaino alkoi olla sanomalla. En kuitenkaan pidä sitä huonona asiana ja nostankin hänet tästä kolmikosta suosikikseni. Hänen ennenaikainen kuolemansa kertoo jotakin ihmisistä, se kertoo jotakin koko maailmasta. Vaikka sillä ei ole mitään tekemistä suoranaisesti musiikin kanssa, se kaikki luo mielenkiintoisen kontrastin häneen kenties tunnetuimpaan lauluunsa. Olen luonnehtinut Imagine-biisin aikanaan ehdottomaksi suosikkibiisikseni. Ehken enää aivan yhtä vakuuttunut olisi kyseisen biisin paremmuudesta suhteessa muihin, mutta sisällöltään se on toiveita herättävä ja rinnastettuna hänen kuolemaansa, voi sanoa, että hänen kuollessaan saattoi yksi unelma kuolla, mutta samalla useamman unelma alkaa elää entistä loistavammin.

70-luvun bändeistä ja artisteista olisi varmasti mainittava lukuisia muita. Olen jättänyt täysin käsittelemättä kotimaiset artistit ja yhtyeet, mutta ne eivät ole muodostuneet minulle erityisen rakkaiksi tai läheisiksi. Lisäksi on yhtyeitä ja artisteja, jotka olen jo maininnut lähinnä 60-lukua käsitellessäni. Lyhyestä lista kaunis, tähän on hyvä päättää.

lauantai, 21. maaliskuu 2009

Musiikki 1970-luvun alussa ja sitä ennen kasarilapsen näkökulmasta

Olen 1980-luvun lapsi. Kasvoin teini-iästä täysi-ikäiseksi 80-luvun poppia kuunnellen. 1990-luvulla aloin kuunnella metallia, hard rockia ja grungea. 2000-luvulla musiikkiskaalani on entisestään laajentunut.

Teen kuitenkin pientä musiikillista aikamatkaa aikaan, jolloin en ollut vielä syntynyt tai en ainakaan aktiivisesti musiikkia kuunnellut. Aloitin musiikkiharrastuksein virallisesti vuoden 1984 jouluna, kun sain ensimmäiset stereoni. Tätä aikaa ennen kuuntelin lähinnä musiikkia, jota vanhempani ja heidän vanhempansa soittivat. Tästä musiikista muistan lähinnä sen, että se oli pääasiassa kotimaista iskelmää. Muita artisteja, joita muistan esimerkiksi jo 1970-luvulla kuulleeni, ovat isäni 70-luvun lopun suosikki Demys Roussos, Euroviisuista muistamani Village People ja syyllinen nimeeni Tom Jones.

Jälkikäteen 1970-luvun musiikillisiin ilmiöihin on ollut vaikea päästä sisään. Tämä johtuu kenties siitä, että musiikki ei sittenkään ole vain musiikkia. Demys Roussos tuo mieleen erilaisia tilanteita, se tuo mieleen isäni ja lapsuuteni tunnelmat. En tarkalleen tiennyt tuolloin, miten paljon Roussosta soitetaan, mikä hänen musiikillinen historiansa on, onko hänen musiikkinsa rajoja rikkovaa tai ylipäätään hyvää. Musiikinkuunteluun liittyyvät aina esimerkiksi aika ja paikka, jossa sitä kuunnellaan ja kulttuurinen ilmapiiri.

Saatoin kuulla 70-luvulla jo sellaisiakin artisteja kuin Jimi Hendrix, Marc Bolan ja The Doors, mutten tuolloin tiennyt, saanut tietää ja kenties ei suuremmin kiinnostanutkaan, mitä milloinkin satuin kuulemaan. Koska heidän musiikkinsa ei kuulunut vanhempieni tai heidän vanhempiensa musiikkivalikoimaan, oli toisaalta luonnollista, että saatuani stereot aloin etsiä jotakin omaa. 80-luvun pop ei ollut erityisen kapinallista, mutta Jimi Hendrix ja punk-bändit saattavat edustaa joillekin kapinallisuutta, uutta aaltoa, he löytävät näiden musiikista jotakin sellaista, joka on minulle tavoittamatonta. Saatan vain kuunnella musiikin musiikkina ja ottaa sen joko sellaisenaan vastaan tai jättää ottamatta. Opin pitämään joistakin Hendrixin biiseistä, kuten myös joistakin punk-biiseistä, mutta tuo aikakausi ei enää voi palata, enkä pysty kokemaan tässä ja nyt enää niitä vallitsevia oloja, joita esimerkiksi 70-luvun vaihteessa elettiin. Se aika ja sen ajan musiikin merkitys siinä ajassa ovat tavoittamattomissa ja saatan vain etäisesti kuulla tuon aikakauden musiikin nykyartistien soitannassa.

Pystyttyäni tekemään omia levyvalintojani, menin ajoittain ajassa 70-lukua kauemmas. Yksi yksittäinen artisti, joka on rockin juurilla ja oli minulle toki jo entuudestaan tuttu, oli itse Elvis Aron Presley. Hän kuului enoni suosikeihin ja hänen levyhyllystään Elviksen aivan ensimmäiseksi löysinkin. Elviksen mittavasta tuotannosta löytyy lukuisia mieleenpainuneita hittejä, mutta jostakin syystä hänen laulunsa Love Me Tender on kuulunut aina suosikkeihini. Hieman menevämmistä biiseistä sen sijaan suosikkejani ovat olleet All Shook Up, Jailhouse Rock ja Hound Dog.

Jos jokin yksittäinen ajankohta tulisi määritellä, milloin aloin tutustua enemmän itseäni vanhempaan musiikkiin, sen olisi pakko olla 90-luvun taitteessa, kun kirjaston työntekijänä opin hakemaan musiikkia. Ensimmäisten joukossa olivat nimenomaan Marc Bolan & T.Rex ja The Doors. Saatoin jopa hetkellisesti innostua niistä molemmista, mutta lopulta vain toinen niistä on jäänyt suosikkieni joukkoon. Olkoon, että T.Rex -orkesterin soitanta on lähinnä hyvää pop-rockia, eikä se musiikillisilla ansioillaan häikäise, jokin yhtyeen välittämässä tunnelmassa viehättää. Yhtyeen biiseistä mieleeni ovat erityisen hyvin mielessäni säilyneet Children of the Revolution ja 20th Century Boy, jotka saattavat olla itselleni tuttuja jo 70-luvulta. ja ne molemmat osuvat aikakauteen, jolloin olin vasta syntynyt tai reilun vuoden ikäinen.

Monille The Rolling Stones on ollut yhtye, joka saattoi jo 60-luvulla ohittaa Beatlesin. Syystä tai toisesta yhtye on pysynyt minulle muutamia biisejä lukuunottamatta kohtuullisen vieraana. Nuo tutut biisit ovat lisäksi olleet juuri niitä bändin eniten soitettuja radiohittejä, kuten Satisfaction tai 80-90 -lukujen hitit. Melkein hävettää tunnustaa, mutta olen tutustunut kyseiseen orkesteriin vähänkään paremmin vasta 2000-luvulla ja olen oppinut arvostamaan yhtyeen 60-luvun saundia. Siitä huolimatta sivuutan omalla musiikillisella matkallani kyseisen yhtyeen juuri sen vuoksi, että se on ollut etäinen ja vieras.

Pitkän musiikillisen uran tehneistä 60-luvun yhtyeistä mieleen on Rollareita paremmin jäänyt mieleen mm. Pink Floyd. Vaikka tutustuin yhtyeeseen 80-luvun vaihteen The Wall -albumin tai lähinnä siitä tehdyn elokuvan kautta, olen onnistunut myöhemmin kuuntelemaan läpi lähes kaikki yhtyeen varhaisemmat levytykset. Niiden joukosta on löytynyt lisäksi sellaista materiaalia, joka jakaa yhtyeen musiikin kahteen aikakauteen, ellei useampaan. Osaan arvostaa ja nauttia molemmista aikakausista, koska yhtye vaikuttaakin olevan pikemmin kaksi eri yhtyettä: ensin Syd Barrettin ja myöhemmin Roger Watersin. Pink Floydin tuotannossa on helmiä, jotka eivät pahemmin nykyaikana enää radiossa soi, jos niitä oikeastaan missään kuulee. Otetaan esimerkkinä Astronomy Domine, Nile Song ja One of These Days.

Pink Floydin progressiivinen rock on kuitenkin huomattavasti vaikeammin lähestyttävää kuin edellämainittujen yhtyeiden. Yhtyeen melodiat ja äänimaisemat ovat silti omaa luokkaansa, mutta niihin on sukellettava. Helpommin lähestyttävistä yhtyeistä mieleeni tulee toinen yhtye, josta toki olen tiennyt jo 80-luvulla, mutta johon olen tutustunut lähemmin vasta 2000-luvulla. The Kinks, yksi brittiläisen rockin pioneereistä, on tehnyt lukuisia kelpo hittejä. Itseasiassa niitä on yllättävän paljon ottaen huomioon sen, miten vähän yhtyeestä puhutaan verrattuna Beatlesiin ja Rolling Stonesiin. Ehkä yksi tekijä on se, että näistä kahdestä bändistä kaikki ovat tehneet mittavan uran 70-luvuilla ja sen jälkeen. Kinksin tähti puolestaan alkoi hiipua jo ennen 70-lukua. Yhtyeen hiteistä mieleenpainuvimpia ovat muiden muassa You Really Got Me, All Day and All of the Night, A Well Respected Man, Sunny Afternoon ja Death of a Clown, jotka ovat kaikki ennen vuotta 1968 julkaistuja.

Ajan mittaan lukuista 60-luvun bändit, miksei 50-luvun artistit, kuten Eddie Cochran ja Fats Domino ovat tulleet läheisemmiksi, mutta tässä yhteydessä on tarpeen mainita enää yksi. Suosikkieni joukkoon eivät päätyneet esimerkiksi sellaiset jo 60-luvulla aloitteneet yhtyeet kuin Creedence Clearwater Revival, Led Zeppelin, Procol Harum, Black Sabbath, Beach Boys tai Bee Gees. Sinne ei myöskään päätynyt Pink Floydin seuraksi progressiivisen rockin kuninkaallinen eli King Crimson. Sen sijaan melodisen musiikkinsa ansiosta toinen, ajoittain myös progressiivisen rockin genreen laskettava, vuonna 1964 Birminghamissa perustettu yhtye, Moody Blues sinne kuuluu.

Moody Bluesin tarina suosikkieni joukkoon on kuitenkin erilainen kuin muiden. Yhtyeen musiikki saattoi olla jo tuttua 70-luvulla, koska Nights in White Satin-laulun teema on ollut minulle tuttu niin pitkään, etten osaa ajoittaa sitä mihinkään. Sen sijaan yhtyeen toinen laulu, For My Lady tuli tutuksi 80-luvulla Neumannin versiona. Hänen Naiselleni-laulu kuului 80-luvun suosikkeihini ja sain vasta myöhemmin tietää, että kyseessä on Moody Blues-laulu. Tutustuttuani paremmin yhtyeen tuotantoon, löysin sen musiikillisesta skaalasta enemmänkin sellaisia teemoja, jotka viehättivät ja se on päätynyt arvostamieni yhtyeiden joukkoon. Yhtyeen muista lauluista on mainittava mm. Voices in the Sky, Question ja Send Me No Wine.

Tähän olen listannut yhtyeitä, jotka aloittivat uraansa ennen syntymääni ja ovat päätyneet suosikkieni joukkoon syystä tai toisesta. Musiikinkuuntelussa järkisyitä on hyvin vähän. Valinnat tehdään tunteella, eikä minulla muita perusteluja kuuntelemalleni musiikille olekaan kuin se, että pidän hyvästä musiikista. Itseasiassa, kuuntelen aivan mitä tahansa, tuskin sitä kauan jaksan kuunnella, jos en siitä pidä. Tämän jälkeen on luontevaa perehtyä muihin 1970-luvun yhtyeisiin, jotka ovat mieleeni painuneet.

perjantai, 20. maaliskuu 2009

Matka yhdeksänkymmentäluvun kulta-aikaan

Jokainen aikakautenaan elänyt henkilö kiinnittyy väistämättä niihin äänimaailmoihin, joissa he kasvavat. Omalla kohdallani ensimmäiset kosketukset musiikkiin tapahtuivat 1970-luvulla, kun vanhempani tai heidän vanhempansa kuuntelivat omasta mielestään hyvää musiikkia. Vanhat ja myös vuosikymmenen kotimaiset iskelmät tulevat mieleeni päällimmäisenä, koska tiedän ja muistan esittäneeni Tapani Kansaa tyhjä vessapaperirullan töppö kädessäni 70-luvun lopulla. Toisaalta muistan isäni kuunteleman musiikin. Hän kuunteli ainakin Demys Roussosta ja muistan hyvin elävästi auton kasettisoittimesta kuulleeni Forever and Ever-biisin. Se vie minut väkisin aikakoneessa takaisin 70-luvun äänimaisemiin.

Kiinnityin kuitenkin paremmin musiikkiin vasta 80-luvulla, kun sain vihdoin itse päättää, mitä kuuntelen. Pop vei mennessään ja vaikka jälkikäteen erityisesti 80-luvun lopun ulkomainen syntikkapop, DJ-musiikki ja dance kuulostavat pääsääntöisesti kauhealta, kuuntelin myös näitä lajityyppejä. Näiden jälkeen kehityssuunta voidaan toisaalta nähdä olleen aina pahempaan, mutta ainakin omasta mielestäni musiikki on alkanut palata osittain juurilleen 1990-luvun kuluessa ja osa kaupallisesta musiikista on silti ollut tuottajiltaan kannattavia riskisijoituksia.

Eri vuosikymmenten äänimaisemat

Jos vertaa eri vuosikymmeniä, jokaisella vuosikymmenellä on oma äänimaailmansa. Ennen 50-lukua syntyneet ovat tottuneet hieman tukkoiseen ääneen, rahiseviin levyihin, niin hyvään kuin huonoon soitantaan sekä hyvin vaihtelevan tasoiseen laulantaan. Joka tapauksessa 1900-luvun alkupuoliskon musiikissa on oma viehätyksensä, oma nostalgiansa. 1950-luvulta eteenpäin voisi sanoa, että rhythm'n' bluesin, soulin ja rockin esiinmarssit alkoivat muokata pitkälti äänimaailmaa. Osa 50-luvulla lapsuutensa eläneet ovat varmasti pitäytyneet musiikissa, jota soitettiin jo ennen näitä vuosikymmeniä, kuten jazzia tai klassista. Viimeistään 60-luvulla musiikkiin alkoi tulla enemmän ja enemmän sähköistä saundia ja säröjä.

1960-luvulla eläneiden äänimaisemaa kuvastaa ehkä parhaiten sen ajan suosituin pop- ja rock-ilmiö eli The Beatles. Kyseinen yhtye ei kuitenkaan ole laisinkaan niin yksipuolinen, että siitä saisi yhdellä istumalla kunnon otteen. Beatlesin ensimmäiset levytykset olivat pääasiallisesti tarttuvia pop-melodioita. Melodioiden tarttuvuus sai kuulijan laulamaan ja tanssimaan mukana, kun yhtye otti seuraavia askeleitaan. Repertuaariin tulivat kuuluneeksi kokeellinen, psykedelinen ja progressiivinen musiikki. Vaikka musiikki on kenties Beatlesin lyhytikäisyydestä johtuen monipuolista, lauluista on silti löydettävissä edelleen levystä toiseen jotakin tuttua. Tästä huolimatta, jokaisella Beatles-musiikkiin tutustuneella on heidän levyjensä joukossa oma suosikkinsa.

Oikeaa vastausta tuskin on kysymystä, mikä levyistä on paras. Kyse on yksilöllisistä tottumuksista. 1970-luvulle mentäessä musiikki muuttui entisestään, kun erilaisia sähköisiä soittimia alettiin käyttää enenevässä määrin. Disco ja funk olivat uusia tulokkaita, mutta toisaalta samaan aikaan rockista tuli entistä raskaampaa ja sähköisempää. Aikakauden saundeista on itseasiassa enää vaikea saada kiinni. Erilaista musiikkia tuotettiin niin paljon, että toisaalta vuosikymmenen saundit voidaan löytää Abbasta, Led Zeppelinistä, miksei Dire Straitsin ensimmäisistä levytyksistä tai Black Sabbathista.

Jo 1970-luvun alussa alettiin tehdä ensimmäisiä hieman kokeellisempia elektromusiikkiviritelmiä. Nämä viritykset on helppo iskeä sanan "progressiivinen" alle. 1980-luvulle mentäessä musiikin progressiivisuus ja kokeellisuus alkoi olla taakse jäänyttä elämää. Ainoa kokeileva ulottuvuus erityisesti 1980-luvun loppupuolelle mentäessä oli siinä: millaista tuubaa maksava yleisö oli valmis ostamaan. Tätä en tarkoita pahalla, koska useat ajan viritykset olivat siihen maailman aikaan hyviä. Musiikillisesti useimmat kuitenkin ovat todella köyhiä ja toimivat jonkinlaisena alkupuheelle 1990-luvun lopun kehitykselle. 1980-luvun lopulla alettiin tehdä ensimmäisiä nykyisen r'n'b:n esiasteita, jonka ohella rap ja tuohon aikaan technoksi kutsuttu musiikki alkoivat kasvattaa suosiotaan.

Mitä 90-luvusta jäi käteen?

Musiikillisesti ajateltuna 1990-luvun vaihde kuitenkin alkoi samanaikaisesti luoda omaa kapinallista sukupolveaan. Jos 1970-luvun lopulla punk oli ollut eräänlainen vastalause, 1990-luvun vaihteessa grunge oli sitä. Parhaan house-rynnistyksen keskellä seattlelaisbändit toivat rock-maailmaan kenties 1970-luvulta juurensa saaneet ääntä. Niin 1970-luvun alun psykedelia kuin vuosikymmenen lopun punk tekivät eräänlaista synteesiä ja tähän soppaan lisättiin nykyaikainen teknologia, valtameren läheisyys (joka kuuluu erityisesti Pearl Jamin Ten-albumilla) ja jonkinasteinen kaihomielisyys. Tuloksena oli liuta bändejä, jotka eivät suinkaan mullistaneet musiikkia, mutta toivat mukanaan edes ripauksen tuoreutta tuolloin lähinnä kuolleelta kuulostaneeseen pop-genreen. Tuoreutta tuoneiden bändien joukossa olivat mm. Nirvana, Soundgarden, Pearl Jam, Alice in Chains ja Stone Temple Pilots.

Konemusiikki otti myös jo vuosikymmenen alussa selkeitä askeleita kohti tulevaa. Jos housessa ja technossa äänet olivat vielä kohtuullisen pehmoisia ja kovat konesaundeja kuultiin vain vähän, 90-luvun alussa erityisesti Keski-Euroopasta alkoi pulpahdella konemusiikkiartisteja, jotka eivät enää pyrkineet juurikaan miellyttämään, vaan saamaan ihmiset tanssimaan. Pehmeyttä saatettiin toki kuulla edelleen ja toki sellaiset listoille ponnahtaneet artistit kuin Haddaway, Shamen ja Dr. Alban kuulostavat huomattavasti miellyttävämmiltä - samaan aikaan kuitenkin pliisummilta - kuin esimerkiksi U96:n ja 2Unlimitedin, joiden basso- ja hi-hat-tilke tulivat muodostamaan technomusiikin lajityypin yhden tyypillisen piirteen.

Tämän lisäksi metalli kehittyi hitaasti ja varmasti muiden musiikinlajien taustalla. Studiotekniikka oli kehittymässä ja äänestä tuli puhtaampaa, joka toisaalta antoi aivan uudenlaisia ulottuvuuksia aiemmalle sähkökitarasaundille. Metallica Black-albumi kuulostaa huomattavasti puhtaammalta ja kliinisemmältä kuin bändin edellinen, 80-luvulla julkaisema levy. Toisaalta hevimusiikki alkoi jäädä selvästi paitsioon. Iron Maidenin kaltaiset hevibändit jatkoivat työtään, mutta eivät välttämättä ansainneet eturivin paikkoja metalligenressä. Thrash metalli-juuret 1980-luvun puolivälissä omanneet Pantera, Slayer ja Sepultura lisäsivät kierroksia 1990-luvulla entisestään. Jos konemusiikissa tapahtui muutosta pehmeämmistä saundeista kovempiin, samaa voi sanoa myös muutoksesta metalligenressä. Metallican saundeista voi ehkä sanoa myös muuta, sillä bändin musiikki ylipäätään oli 80-luvulla raaempaa kuin 90-luvulla.

Ja lopulta tapahtui symbiooseja. Metalli alkoi symbioitua muiden lajityyppien, kuten konemusiikin, rapin, progressiivisen rockin ja klassisen kanssa. Syntyi liuta bändejä, jotka alkoivat muuttaa erityisesti 1990-luvulle tyypillistä äänimaisemaa. Lukuisten esimerkkibändien joukosta voin nostaa ensimmäiseksi kotimaisen Nightwish-orkesterin. Yhtyeen kohdalla tuskin voidaan puhua progressiivisesta metallista, mutta tuohon aikaan, kun se lavoille ensimmäisiä kertoja astui, se oli pioneeri. Metalli yhdistyi klassiseen musiikkiin ja oopperaan. Yhtye taustalla on metallibändi, joka suosii melodisia sävelkuvioita, mutta viimeistään laulaja Tarja Turunen oopperalaulajana särkee illuusion siitä, mitä metallibändin ajateltiin tuohon aikaan olevan.

Lyhyesti voisi sanoa, että musiikissa tapahtui huomattavan paljon juuri 90-luvulla. Ehkä tietä oltiin tasoitettu koko 1980-luvun ajan tuleville trendimuutoksille. Omakohtaisesti olen kokenut 90-luvun musiikillisesti rikkaampana kuin 80-luvun, vaikka 80-luvun popin suuri ystävä olenkin. Se, mikä sen sijaan 1990-luvusta on tehnyt kenties oleellisella tavalla ärsyttävämmän kuin 80-luku koskaan voisi olla, oli kaupallisen musiikin yksipuolistuminen.

Vielä 90-luvun alussa listoilla keikkuivat mm. Metallica, Pearl Jam ja 2Unlimited, mutta hitaasti ja varmasti listat alkoivat näyttää juuri siltä, mikä viittaa 80-luvun loppuun. Rap ja r'n'b ovat olleet musiikinlajeista USA:n listan kärjessä jo yli vuosikymmenen ajan. Muut lajityypit listan kärjessä ovat poikkeuksia. Musiikki on kaupallistunut toki kaiken aikaa ja musiikkivideot ovat olleet kehitystä. Samalla erityisesti musiikkivideoiden taiteellinen taso on ollut heikkenemään päin. Kehityskulku on siitä erikoinen, että hyviä videoita tehdään edelleen, mutta ne ovat hyvin harvoin rapin tai r'n'b:n lajityypistä. Koska näitä kahta lajityyppiä alettiin soittaa, ne söivät niin soitto- kuin esitysaikaa muilta lajityypeiltä.

Tunnustan, että 90-luvulla tuotettiin paljon sellaisia levyjä, joita ei välttämättä koskaan olisi pitänyt levyttää. Toisaalta musiikintekijät haluavat teoksiaan esille, ovat ne minkä tahansa lajityypin musiikkia. Levy-yhtiöt tekevät päätökset julkaista yhden levyn ja jättävät toisen julkaisematta. 1990-luvulla tietotekninen kehitys on puolestaan alkanut mahdollistaa pienten kotistudioiden perustamista. Jos yhtye tai artisti ei tule julkaistuksi suurella levymerkillä, oman levyn julkaisu ei välttämättä ole aivan mahdotonta. Tämä mahdollisuus alkoi rikasta 90-luvun musiikkia, mutta tämä kehityskulku tulee varmasti olemaan entistä näkyvämpää 2000-luvulla.

 

perjantai, 20. maaliskuu 2009

Ensimmäiset: matka iskelmästä metalliin

Musiikki on portaali kokemuksiin, elettyihin hetkiin ja tilanteisiin. Omaan henkilöhistoriaan kaivautuminen voi olla jopa kohtuullisen miellyttävää, kun menneeseen sukeltaa musiikin kautta.

Lapsuuteni epävakaina aikoina musiikki oli harvoja lohduttajiani. Kirjoittaminen ja musiikki. Musiikki tuli niistä ensin. Noin kymmenvuotiaana sain käyttööni isäni ostaman kasettisoittimen, jossa soitin kasetteja. Minulla ei tuohon aikaan ollut levyjä, eivätkä kasetitkaan olleet kovin kummoisia. Ne olivat halvalla ostettuja, joissa oli tuntemattomien suomalaisten laulajien esittämiä cover-versioita hieman tunnetumpien artistejan vähemmän tunnetuista biiseistä.

Ensimmäisen kasettini muistan olleen kokoelma Syksyn Sävel-kilpailun lauluja. Soitin kasetin lähes puhki. Kasetilta löytyy cover-versiot muun muassa Mikko Alatalon Maailmanlopun meiningistä, Solistiyhtye Suomen Mahtava peräsin ja pulleat purjeet -laulusta sekä voittajabiisistä eli Jonnan Mintusta ja Villestä. Jälkikäteen kuunneltuna musiikki ei suuria tunteita sykähdytä, mutta ilman tuota kasettia ja muistoa siitä, oma henkilöhistoriani olisi ikään kuin palapeli, josta puuttuu yksi pala.

Saatuani ensimmäisen stereon jouluaattona vuonna 1984, aloin nauhoittaa itse musiikkia. Muististani kaivan välittömästi yhden mystisen kappaleen, jota en ole 1980-luvun jälkeen kuullut. En osannut englantia kovinkaan hyvin vielä vuonna 1984, joten minulla on vain hatara mielikuva esittäjän nimestä: olin kirjoittanut omiin papereihini yhtyeeksi Apollon, laulun nimestä minulla ei ole pienintäkään muistikuvaa. Muita ensimmäisten joukossa nauhoittamiani lauluja olivat Duran Duranin Wild Boys, W.A.S.P.in Wanne Be Somebody ja Paul McCartneyn We All Stand Together. Duran Duranin ja W.A.S.P.in biisejä olen kuullut jälkikäteenkin useita kertoja, mutta Paul McCartneyn laulun unohdin pariksikymmeneksi vuodeksi. Tuo laulu on sekin, yksi palanen palapelissä, jota itsekseni voin kutsua.

Muistan laulusta sen verran, että soitin laulua monta kertaa reilun vuoden itseäni nuoremman serkkuni läsnäollessa. Emme kumpikaan osanneet englantia erityisen hyvin ja kertosäkeen: "Side by side" kääntyi sanoiksi "Saipa sai". Syynä tähän oli se, että seurasin nuorempana hyvinkin aktiivisesti jääkiekkoa ja ainoa laulun kertosäkeen hokemaa lähentelevä sana, jonka tunsin oli "saipa".

Miettiessäni ensimmäistä stereotani ja lukuisia sillä nauhoittamiani kasetteja, muistan laitteen lämmön ja tuoksun. Muistan laitteen olleen minun kumppanini hetkinä, joina vanhempani kävivät riitojaan. Jos isäni ei olisi stereota minulle joululahjaksi antanut, hän olisi saattanut jäädä itselleni huomattavasti etäisemmäksi ihmisenä. Tuo tärkeä lahja, joka takasi minulle oman turvapaikkani, on ollut vahvasti luomassa positiivista kuvaa isästäni. Vaikkei hän täydellinen isä ollutkaan, hän antoi yhden parhaista lahjoista, joita olen eläessäni saanut.

Ensimmäiset LP-levyni ostin nekin isäni avustuksella tai vähäisillä rahoillani 80-luvun puolivälissä. Ensimmäinen levyni oli kuitenkin hittikokoelma, jota kuuntelin siihen pisteeseen, että sen pintaan tuli levyille tyypillinen rahina ja muutama naarmu. Levyn laulut porautuivat mieleeni ja osa niistä vie minut hetkessä tuohon aikakauteen. Kappaleista erityisesti Princen 1999, Dead or Aliven You Spin Me Round (Like a Record, Foreignerin I Wanna Know What Love Is, Paul Youngin Everything Must Change ja Chicagon You're the Inspiration syöpyivät mieleeni ja lähelle sydäntäni.

Olen 1980-luvun lapsi. Musiikista tuli vuosikymmenen puolivälistä lähtien niin kiinteä osa elämääni, että olen ajatellut sen pitäneen minua hengissä. Musiikista jota kuuntelin tuohon aikaan voidaan olla montaa mieltä, koska olen itsekin siitä näin jälkikäteen ajoittain kanssani eri mieltä. Siitä huolimatta kuuntelemani musiikki on tullut minulle läheiseksi ja tärkeäksi, vaikken sitä enää jaksaisi päivästä toiseen kuunnella, kuten ennen. Koska tuohon aikaan minulla oli myös hyvin rajallinen määrä musiikkia, soitin sitä, mitä minulla oli.

Ensimmäinen varsinainen albumiostokseni kuvastaa tätä loppuunsoittamisen tapaa, jota harrastin. Aloitettuani radionkuuntelun kuuntelin lähinnä englanninkielistä musiikkia ja aloin oppia hyvin nopeasti kieltä. Ensimmäinen albumiostoni oli sekin vieraskielinen. Olin kuullut radiosta ja nähnyt televisiosta erään norjalaisen yhtyeen soitantaa. Halusin heidän levynsä ja koulukaverini osallistuessa levyn hankintaan, kävin ostamassa levyn, josta on tullut toisaalta eräänlainen merkkipaalu omassa musiikkiharrastuksessani. Kuulin ensimmäistä kertaa aivan omaehtoisesti yhden ja saman orkesterin koko levyn ja kuuntelin sen yhä uudelleen ja uudelleen. Seuraavat kuusi vuotta, vuodesta 1985 vuoteen 1991 seurasin bändin tekemisiä ja ostin heidän kaikki levynsä.

a-han Hunting High and Low tuskin on mikään musiikkihistorian merkkiteos. Siitä huolimatta se on tyyppiesimerkki hyvästä 1980-luvun popista. Levyn avausraita Take On Me sen sijaan kuuluu nimenomaan yhtenä ykköshittinä muiden joukossa musiikin historiaan. Samoin bändin singleistä tehdyt musiikkivideot ja erityisesti juuri Take On Men musiikkivideo ovat painuneet historiaan.

Laulun animoitu musiikkivideo lienee ensimmäisiä, joita muistan televisiosta nähneeni. Kuvasta tuli merkittävä osa omaa musiikkiin tutustumistani jo melko varhaisessa vaiheessa. Kotonamme ei esimerkiksi Music Television näkynyt, mutta silloisten kahden pääkanavan ohjelmistosta muistan nähneeni lisäksi mm. Dire Straitsin Money for Nothing-videon ja Peter Gabrielin Sledgehammerin.

MTV:n ohjelmista tuli tärkeä osa elämääni vasta 1990-luvun vaihteessa. Siihen mennessä olin kulkenut jo kohtuullisen pitkän tien 80-luvun popin syövereissä. Se oli jotakuinkin ainoa musiikinlaji, jota saatoin kuunnella ja kuunnella yhä uudelleen. Suomalaisesta iskelmästä, johon olin tutustunut ennen ensimmäistä stereotani, oli tullut tuohon mennessä yksi inhokkimusiikinlajeistani. Samoin lähipiirissäni olleiden ikätovereideni kuuntelema hevimusiikki oli jäänyt etäiseksi. En ymmärtänyt tuota kamalaa meteliä, enkä tahtonut löytää lauluista juurikaan säveltä.

Uuden vuosikymmenen alku sen sijaan muutti melko radikaalisti musiikkitottumuksiani. Jos olin saattanut aiempina vuosina mainita suosikeikseni a-han, George Michaelin ja Whamin, Duran Duranin, Alphavillen, Modern Talkingin ja Depeche Moden, uudella vuosikymmenellä MTV tarjosi nähtäväkseni ja kuultavakseni minulle uudenlaista musiikkia. Toisaalta ratkaiseva harppaus uuteen musiikkigenreen tuli kuin vahingossa. Olin hankkinut uudet stereot Helsingissä rakennusapumiehenä ansaitsemillani rahoilla. Olin ostanut vain muutaman CD-levyn mahdollisimman halvalla. Serkullani oli myös CD-soitin ja hän oli saanut kaveriltaan lainaksi muutaman levyn. Hän antoi minulle levyt nauhoitettavaksi ja tajuntani räjähti.

CD-levysoittimessa pyörivät jo minulle entuudestaan tuttu Alice Cooper ja AC/DC. En ollut koskaan erityisen pitänyt heistä, mutta nauhoitin heidän musiikkiaan silti. Nämä eivät tehneet minuun silläkään kerralla, kuten ei jatkossakaan suurta vaikutusta, mutta kolmas levy teki. Laitettuani levyn soimaan olin jossakin uudessa maailmassa. Olin kuullut toki yhtyeestä ennenkin, mutta olin torjunut musiikin, kuten kunnon poppiharrastajan kuuluukin. Tämä kyseinen levy tuli entistä tutummaksi juuri MTV:n kautta. Metallican ns. Black Album nousi vain hetkessä yhdeksi suosikkilevyistäni. Vaikka minulla oli levy jo kasetilla, siitä tuli yksi ensimmäisistä CD-levyistä, joita minun on ollut välttämätön pakko saada omaksi.

Metallica oli yhtye, joka myös aiheutti särön musiikilliseen puhtauteeni. Vanhempani olivat vielä hyvin ymmärtäneet kaiken kuuntelemani englanninkielisen popin, mutta metallin tultua kuvioihin, minulla oli jälleen jotakin aivan omaa. Kun muut ikäiseni puolestaan pitäytyivät edelleen muissa 80-luvun hevibändeissä tai alkoivat hiljalleen kasvaa ulos hevistä, minä aloitin oman matkani kohti metallin ja lukuisten muiden musiikinlajien sydäntä.

keskiviikko, 30. tammikuu 2008

1990-luvun vaihteen musiikillinen murros: undergroundista massaan

Kasvoin 1980-luvun musiikin kanssa. Kuuntelin radiota lähes päivittäin, äänittelin kaseteille, lainasin kirjastosta levyjä ja ostin itselleni aina jonkin levyn kertyneistä säästöistä. Kuuntelin myös 1980-luvun lopun musiikkia, jota voisi kuvailla tietyllä tapaa murroskauden musiikiksi. Perinteiset soittimet toki saivat uhkaajan jo vuosikymmeniä aiemmin, mutta vasta kyseisen vuosikymmenen aikana erityisesti syntetisaattori, rumpukoneet ja levysoittimet alkoivat yleistyä. Musiikista alkoi tulla näin jälkikäteen ajatellen aina kliinisempää. Taustojen muuttuessa täysin koneistetuksi laulu alkoi saada yhä suuremman roolin musiikissa ja kun klassiset laulajatyypit alkoivat jäädä pois, tilalle alkoi tulla bändit, jotka taisivat myydä enemmän lavakarismallaan tai ulkonäöllään kuin musiikillisilla lahjoillaan.

Muutos oli hiljattainen, mutta tuona murroskautena melko merkittävää oli se, että pienet tuotantoyhtiöt antoivat tukensa tälle musiikille. Se löysi ostajansa - myös minut - ja melko pian tuotanto alkoi siirtyä suuremmille levy-yhtiöille, pieneltä piiriltä massaan. Suurten levy-yhtiöiden intressit musiikkiteollisuudessa eivät aina ole olleet musiikillisella puolella. Musiikin voi sanoa itseasiassa köyhtyneen erityisen voimakkaasta juuri 1990-luvun taitteessa, jolloin r'n'b, rap ja nykyaikaiset poikabändit tekivät läpimurtonsa maailmanlaajuisesti. Mariah Carey levytti debyyttinsä vuonna 1990 ja reilu viisitoista myöhemmin hän pitää erinäisiä myyntiennätyksiä Yhdysvalloissa, mm. hän on nainen, jolla on eniten listakärkitiloja. Mariahin lauluääni on tullut tutuksi ympäri maailman, musiikki on r'n'b:tä, ja hänellä on valtava määrä faneja erityisesti kotimaassaan. Jos hänen antiaan maailman musiikkiin kuitenkin verrataan Madonnaan, joka aloitti uransa jo 1980-luvun alussa, on vaihtanut tyyliä milloin perusdiscosta balladeihin, milloin elokuvamusiikkiin ja lopulta nykyaikaiseen danceen, ei voi olla ihmettelemättä Mariah Careyn suosiota. Carey on kuitenkin nimenomaan murroskauden hedelmä, jolloin kuuntelutottumukset alkoivat yhtä rajusti muuttua. Hänellä on luultavasti paljolti samoja kuuntelijoita kuin ne, jotka kuuntelivat tuon aikakauden Janet ja Michael Jacksonia.

Omaan hyllyyni Mariah Carey ei ole löytänyt tietään. Hänen suosiostaan ja pääsystään levymarkkinoille niinkin kovalla rummutuksella voidaan keskustella. Hän tapasi vain 18-vuotiaana Columbian johtajan Tommy Mottolan juhlissa. Mottola kuunteli hänen demonsa ja oli vaikuttunut (oliko Mariahin ulkonäöllä vähän vai paljon tekemistä asian kanssa). Vuonna 1993 he avioituivat. Vaikka he erosivat neljä vuotta myöhemmin, Carey oli päässyt liikkeelle Columbia-yhtiön johtajan alaisuudessa. Voisi kysyä, että olisi kyse ollut sitten kenestä tahansa, olisiko suosio voinut kasvaa vain siitä syystä, että sen taustalla oli romanttisesti artistiin sitoutunut äveriö? Levyt olivat tarkoitettu kuitenkin myytäväksi ja niin ne ovat myyneet. Musiikillisesta annista voidaan olla montaa mieltä.

Sen sijaan omaan hyllyyni on päätynyt peräti kolme levyllistä 1990-luvun vaihteen poikabändiä, New Kids on the Blockia. Se oli suunnattu lähinnä teinitytöille, mutta syystä tai toisesta tuo katu-uskottavuutta kaihtava poikakvintetti löysi tiensä myös minun sydämeeni. Väittäisin, että suurin syy siihen oli Music Television, joka tuuppasi NKOTB:ta ulos päivästä toiseen useita kertoja. Totuin heidän musiikkiinsa ja olihan se tuohon aikaan "jotain uutta". Konetaustat ja söpöt nuoret miehet, jotka sekoittivat poppia, rappia ja tanssia, eivät olleet vielä tuohon mennessä aivan juurtuneet musiikkiteollisuuteen. Heidän myötään pojat astuivat show businessiin toden teolla. Eivät hekään kuitenkaan aivan tyhjästä tulleet. Poikabändejä on ollut olemassa itseasiassa iät ja ajat, eivätkä kaikki niistä ole musiikillisilla avuilla listoille nousseet.

Jälkikäteen NKOTB:n levyt toki saavat nostalgioimaan. Ne ovat jonkinlainen portti nuoruuteen. Jos sen sijaan ihan rehellisesti musiikillisesta puolesta puhutaan, NKOTB oli pitkälti ammattiosaajien ja tuottajien rahasampo. Helpolla tehtyä, yksinkertaista, joka ei haasta ketään bändin jäsentä ylittämään itseään. He eivät itseasiassa anna itsestään juuri muuta kuin, mitä levy-yhtiön pomot ja stylistit ovat pyytäneet. Sinänsä ei ihme, että tästä bändistä yksi siirtyi veljensä kera elokuvateollisuuteen - näyttelijöiksi. Kukaan pojista ei ole myöhemmin tehnyt mitään mainittavaa viisikon päälaulajaa Jordan Knightia lukuunottamatta. Listasijoituksia hänellä ei ole, mikä kertonee siitä, että ehkä NKOTB meni sittenkin melko pian ohi. Tilalle tuli sentään muutamia poikabändejä, joilla on ollut myös musiikillisesti jotain annettavaa, etunenässä brittiläinen Take That, josta soolouralle lähtivät Robbie Williams, Gary Barlow ja Mark Owen, joilla on kaikilla listasijoituksia myös henkilökohtaisesti.

Tuona aikakautena musiikkiteollisuus tuskin syntyi. Sen sijaan on se on aikakausi, joka muovasi nykyistä myyntiä jonkin verran. Se oli pieni välivaihe tai harha-askel, joka synnytti uutta, kenties jopa monipuolisempaa. Tänä päivänä NKOTB:ta ei enää palvota, se meni yhtälailla nopeasti ohi kuin klubeja vallannut dancen laji acid house. Nostalgiaa toki, muttei juurikaan mitään musiikillisesti mainittavaa. Mariah Carey myynee edelleen, vaikka harvassa taitavat Euroopassa olla ihmiset, jotka hänen musiikistaan mitään tietävät. Siinä missä NKOTB:sta rikastuivat lähinnä tuottajat ja levy-yhtiöt, Mariah Carey on amerikkalaisen julkaisuyhtiön, Forbesin mukaan Yhdysvaltain kuudenneksi rikkain nainen viihdeteollisuudessa.

Lopuksi voi herättää kysymyksen, jos NKOTB ja Mariah Carey eivät olisi nousseet listoille, ketä olisin kuunnellut? Jos acid house, rap jne. eivät olisi nousseet listoille, ketä olisin kuunnellut? Kun otetaan kaikki kaupallinen musiikki pois, mitä jäisi jäljelle? Olisiko se parempaa vai huonompaa musiikkia kuin NKOTB, jota kuuntelin korvat vihreinä 1990-luvun alussa? Väittäisin, että musiikista suurin osa menee meiltä ohi. Maailmassa tehdään paljon musiikkia, jota ei koskaan rahalla nosteta listoille. Sen sijaan, koska raha ratkaisee myös yksilöiden elämässä, muusikot ottavat vaikutteita toisiltaan. Kun musiikista määrää rahaorientoitunut musiikkiteollisuus, miten se vaikuttaa lopulta muusikoiden kykyyn tehdä juuri sitä, mitä he haluaisivat tehdä. Asiat kulkevat käsi kädessä ja lopulta ainoa tapa saada musiikkiteollisuus kukoistamaan, olisi vallansiirtäminen tuottajilta muusikoille itselleen, niin kauan kuin tuottajia kiinnostaa se paljonko levy myy. Väittäisin jokaisen levyn löytävän kyllä kuuntelijansa, muttei jokaisen kuuntelijan tarvitse kuitenkaan kuunnella kaikkea paskaa, mitä yhtiöt työntävät takaovestaan.