Jokainen aikakautenaan elänyt henkilö kiinnittyy väistämättä niihin äänimaailmoihin, joissa he kasvavat. Omalla kohdallani ensimmäiset kosketukset musiikkiin tapahtuivat 1970-luvulla, kun vanhempani tai heidän vanhempansa kuuntelivat omasta mielestään hyvää musiikkia. Vanhat ja myös vuosikymmenen kotimaiset iskelmät tulevat mieleeni päällimmäisenä, koska tiedän ja muistan esittäneeni Tapani Kansaa tyhjä vessapaperirullan töppö kädessäni 70-luvun lopulla. Toisaalta muistan isäni kuunteleman musiikin. Hän kuunteli ainakin Demys Roussosta ja muistan hyvin elävästi auton kasettisoittimesta kuulleeni Forever and Ever-biisin. Se vie minut väkisin aikakoneessa takaisin 70-luvun äänimaisemiin.

Kiinnityin kuitenkin paremmin musiikkiin vasta 80-luvulla, kun sain vihdoin itse päättää, mitä kuuntelen. Pop vei mennessään ja vaikka jälkikäteen erityisesti 80-luvun lopun ulkomainen syntikkapop, DJ-musiikki ja dance kuulostavat pääsääntöisesti kauhealta, kuuntelin myös näitä lajityyppejä. Näiden jälkeen kehityssuunta voidaan toisaalta nähdä olleen aina pahempaan, mutta ainakin omasta mielestäni musiikki on alkanut palata osittain juurilleen 1990-luvun kuluessa ja osa kaupallisesta musiikista on silti ollut tuottajiltaan kannattavia riskisijoituksia.

Eri vuosikymmenten äänimaisemat

Jos vertaa eri vuosikymmeniä, jokaisella vuosikymmenellä on oma äänimaailmansa. Ennen 50-lukua syntyneet ovat tottuneet hieman tukkoiseen ääneen, rahiseviin levyihin, niin hyvään kuin huonoon soitantaan sekä hyvin vaihtelevan tasoiseen laulantaan. Joka tapauksessa 1900-luvun alkupuoliskon musiikissa on oma viehätyksensä, oma nostalgiansa. 1950-luvulta eteenpäin voisi sanoa, että rhythm'n' bluesin, soulin ja rockin esiinmarssit alkoivat muokata pitkälti äänimaailmaa. Osa 50-luvulla lapsuutensa eläneet ovat varmasti pitäytyneet musiikissa, jota soitettiin jo ennen näitä vuosikymmeniä, kuten jazzia tai klassista. Viimeistään 60-luvulla musiikkiin alkoi tulla enemmän ja enemmän sähköistä saundia ja säröjä.

1960-luvulla eläneiden äänimaisemaa kuvastaa ehkä parhaiten sen ajan suosituin pop- ja rock-ilmiö eli The Beatles. Kyseinen yhtye ei kuitenkaan ole laisinkaan niin yksipuolinen, että siitä saisi yhdellä istumalla kunnon otteen. Beatlesin ensimmäiset levytykset olivat pääasiallisesti tarttuvia pop-melodioita. Melodioiden tarttuvuus sai kuulijan laulamaan ja tanssimaan mukana, kun yhtye otti seuraavia askeleitaan. Repertuaariin tulivat kuuluneeksi kokeellinen, psykedelinen ja progressiivinen musiikki. Vaikka musiikki on kenties Beatlesin lyhytikäisyydestä johtuen monipuolista, lauluista on silti löydettävissä edelleen levystä toiseen jotakin tuttua. Tästä huolimatta, jokaisella Beatles-musiikkiin tutustuneella on heidän levyjensä joukossa oma suosikkinsa.

Oikeaa vastausta tuskin on kysymystä, mikä levyistä on paras. Kyse on yksilöllisistä tottumuksista. 1970-luvulle mentäessä musiikki muuttui entisestään, kun erilaisia sähköisiä soittimia alettiin käyttää enenevässä määrin. Disco ja funk olivat uusia tulokkaita, mutta toisaalta samaan aikaan rockista tuli entistä raskaampaa ja sähköisempää. Aikakauden saundeista on itseasiassa enää vaikea saada kiinni. Erilaista musiikkia tuotettiin niin paljon, että toisaalta vuosikymmenen saundit voidaan löytää Abbasta, Led Zeppelinistä, miksei Dire Straitsin ensimmäisistä levytyksistä tai Black Sabbathista.

Jo 1970-luvun alussa alettiin tehdä ensimmäisiä hieman kokeellisempia elektromusiikkiviritelmiä. Nämä viritykset on helppo iskeä sanan "progressiivinen" alle. 1980-luvulle mentäessä musiikin progressiivisuus ja kokeellisuus alkoi olla taakse jäänyttä elämää. Ainoa kokeileva ulottuvuus erityisesti 1980-luvun loppupuolelle mentäessä oli siinä: millaista tuubaa maksava yleisö oli valmis ostamaan. Tätä en tarkoita pahalla, koska useat ajan viritykset olivat siihen maailman aikaan hyviä. Musiikillisesti useimmat kuitenkin ovat todella köyhiä ja toimivat jonkinlaisena alkupuheelle 1990-luvun lopun kehitykselle. 1980-luvun lopulla alettiin tehdä ensimmäisiä nykyisen r'n'b:n esiasteita, jonka ohella rap ja tuohon aikaan technoksi kutsuttu musiikki alkoivat kasvattaa suosiotaan.

Mitä 90-luvusta jäi käteen?

Musiikillisesti ajateltuna 1990-luvun vaihde kuitenkin alkoi samanaikaisesti luoda omaa kapinallista sukupolveaan. Jos 1970-luvun lopulla punk oli ollut eräänlainen vastalause, 1990-luvun vaihteessa grunge oli sitä. Parhaan house-rynnistyksen keskellä seattlelaisbändit toivat rock-maailmaan kenties 1970-luvulta juurensa saaneet ääntä. Niin 1970-luvun alun psykedelia kuin vuosikymmenen lopun punk tekivät eräänlaista synteesiä ja tähän soppaan lisättiin nykyaikainen teknologia, valtameren läheisyys (joka kuuluu erityisesti Pearl Jamin Ten-albumilla) ja jonkinasteinen kaihomielisyys. Tuloksena oli liuta bändejä, jotka eivät suinkaan mullistaneet musiikkia, mutta toivat mukanaan edes ripauksen tuoreutta tuolloin lähinnä kuolleelta kuulostaneeseen pop-genreen. Tuoreutta tuoneiden bändien joukossa olivat mm. Nirvana, Soundgarden, Pearl Jam, Alice in Chains ja Stone Temple Pilots.

Konemusiikki otti myös jo vuosikymmenen alussa selkeitä askeleita kohti tulevaa. Jos housessa ja technossa äänet olivat vielä kohtuullisen pehmoisia ja kovat konesaundeja kuultiin vain vähän, 90-luvun alussa erityisesti Keski-Euroopasta alkoi pulpahdella konemusiikkiartisteja, jotka eivät enää pyrkineet juurikaan miellyttämään, vaan saamaan ihmiset tanssimaan. Pehmeyttä saatettiin toki kuulla edelleen ja toki sellaiset listoille ponnahtaneet artistit kuin Haddaway, Shamen ja Dr. Alban kuulostavat huomattavasti miellyttävämmiltä - samaan aikaan kuitenkin pliisummilta - kuin esimerkiksi U96:n ja 2Unlimitedin, joiden basso- ja hi-hat-tilke tulivat muodostamaan technomusiikin lajityypin yhden tyypillisen piirteen.

Tämän lisäksi metalli kehittyi hitaasti ja varmasti muiden musiikinlajien taustalla. Studiotekniikka oli kehittymässä ja äänestä tuli puhtaampaa, joka toisaalta antoi aivan uudenlaisia ulottuvuuksia aiemmalle sähkökitarasaundille. Metallica Black-albumi kuulostaa huomattavasti puhtaammalta ja kliinisemmältä kuin bändin edellinen, 80-luvulla julkaisema levy. Toisaalta hevimusiikki alkoi jäädä selvästi paitsioon. Iron Maidenin kaltaiset hevibändit jatkoivat työtään, mutta eivät välttämättä ansainneet eturivin paikkoja metalligenressä. Thrash metalli-juuret 1980-luvun puolivälissä omanneet Pantera, Slayer ja Sepultura lisäsivät kierroksia 1990-luvulla entisestään. Jos konemusiikissa tapahtui muutosta pehmeämmistä saundeista kovempiin, samaa voi sanoa myös muutoksesta metalligenressä. Metallican saundeista voi ehkä sanoa myös muuta, sillä bändin musiikki ylipäätään oli 80-luvulla raaempaa kuin 90-luvulla.

Ja lopulta tapahtui symbiooseja. Metalli alkoi symbioitua muiden lajityyppien, kuten konemusiikin, rapin, progressiivisen rockin ja klassisen kanssa. Syntyi liuta bändejä, jotka alkoivat muuttaa erityisesti 1990-luvulle tyypillistä äänimaisemaa. Lukuisten esimerkkibändien joukosta voin nostaa ensimmäiseksi kotimaisen Nightwish-orkesterin. Yhtyeen kohdalla tuskin voidaan puhua progressiivisesta metallista, mutta tuohon aikaan, kun se lavoille ensimmäisiä kertoja astui, se oli pioneeri. Metalli yhdistyi klassiseen musiikkiin ja oopperaan. Yhtye taustalla on metallibändi, joka suosii melodisia sävelkuvioita, mutta viimeistään laulaja Tarja Turunen oopperalaulajana särkee illuusion siitä, mitä metallibändin ajateltiin tuohon aikaan olevan.

Lyhyesti voisi sanoa, että musiikissa tapahtui huomattavan paljon juuri 90-luvulla. Ehkä tietä oltiin tasoitettu koko 1980-luvun ajan tuleville trendimuutoksille. Omakohtaisesti olen kokenut 90-luvun musiikillisesti rikkaampana kuin 80-luvun, vaikka 80-luvun popin suuri ystävä olenkin. Se, mikä sen sijaan 1990-luvusta on tehnyt kenties oleellisella tavalla ärsyttävämmän kuin 80-luku koskaan voisi olla, oli kaupallisen musiikin yksipuolistuminen.

Vielä 90-luvun alussa listoilla keikkuivat mm. Metallica, Pearl Jam ja 2Unlimited, mutta hitaasti ja varmasti listat alkoivat näyttää juuri siltä, mikä viittaa 80-luvun loppuun. Rap ja r'n'b ovat olleet musiikinlajeista USA:n listan kärjessä jo yli vuosikymmenen ajan. Muut lajityypit listan kärjessä ovat poikkeuksia. Musiikki on kaupallistunut toki kaiken aikaa ja musiikkivideot ovat olleet kehitystä. Samalla erityisesti musiikkivideoiden taiteellinen taso on ollut heikkenemään päin. Kehityskulku on siitä erikoinen, että hyviä videoita tehdään edelleen, mutta ne ovat hyvin harvoin rapin tai r'n'b:n lajityypistä. Koska näitä kahta lajityyppiä alettiin soittaa, ne söivät niin soitto- kuin esitysaikaa muilta lajityypeiltä.

Tunnustan, että 90-luvulla tuotettiin paljon sellaisia levyjä, joita ei välttämättä koskaan olisi pitänyt levyttää. Toisaalta musiikintekijät haluavat teoksiaan esille, ovat ne minkä tahansa lajityypin musiikkia. Levy-yhtiöt tekevät päätökset julkaista yhden levyn ja jättävät toisen julkaisematta. 1990-luvulla tietotekninen kehitys on puolestaan alkanut mahdollistaa pienten kotistudioiden perustamista. Jos yhtye tai artisti ei tule julkaistuksi suurella levymerkillä, oman levyn julkaisu ei välttämättä ole aivan mahdotonta. Tämä mahdollisuus alkoi rikasta 90-luvun musiikkia, mutta tämä kehityskulku tulee varmasti olemaan entistä näkyvämpää 2000-luvulla.