Oman musiikkimakuni selittäminen yhdellä sanalla olisi helppoa. Kuuntelen musiikkia monipuolisesti ja kontrastit eri lajityyppien välillä ovat joskus sen verran leimaavia, että musiikkimakuani olisi luonnehdittava sekavaksi, jos ei ristiriitaiseksi. 1970-luvulla tutustuin musiikkiin suomi-iskelmän, sellaisten ulkomaisten artistien kautta, joihin kuuluivat mm. Demys Roussos ja Tom Jones.

Kasvoin 1980-luvulla 80-luvun poppiin, joiden joukossa saattoi olla muutama jo 70-luvulla vaikuttanut artisti tai yhtye, mutta pääsääntöisesti kuuntelin syntikkapoppia. Minua kiinnosti nimenomaan musiikki, enkä miettinyt bändien historiaa kovinkaan syvällisesti. Vasta 90-luvun koittaessa aloin suhtautua intohimoisemmin musiikkiin ja samalla popin rinnalle tuli hard rock, metalli ja konemusiikki. Elin kapinallista aikaani musiikin kautta noin puolivuosikymmentä sen jälkeen, kun minun olisi pitänyt alkaa kapinoida.

Kapinointi tuskin on koskaan liian myöhäistä ja olen jatkanut kapinallisuuttani sen jälkeenkin. En ole välittänyt siitä, mitä muut ovat musiikkimaustani mieltä, sillä tiedän kuuntelevani hyvää musiikkia. Tuskin sitä kuuntelisin, jos se ei sitä olisi, oli se sitten technoa, räppiä, metallia, klassista, jazzia tai poppia. Tällä kertaa käsittelen kuitenkin 70-luvulla esiintyneitä artisteja ja bändejä, jotka ovat jättäneet minuun vaikutuksen.

Luonnollinen ensimmäinen valinta on yhtye, johon tutustuin jo 80-luvun puolivälissä, kesken poppihuumani. Ostin yhtyeen A Kind of Magic-levyn ja muistan laulaneeni kaikki laulut ulkoa, vaikken sanoista välttämättä mitään ymmärtänyt. Queen kuuluu ehdottomasti hard rockin legendoihin, mutta on osoitti läpi koko musiikillisen tuotantonsa olevan paljon enemmän kuin pelkkä hard rock, heavy metal tai edes rock-bändi. Yhtyeen laulaja Freddie Mercury tekee ensimmäisen oopperaesiintymisensä jo yhtyeen A Night at the Opera-levyllä, yhtyeen kenties tunnetuimmassa biisissä eli Bohemian Rhapsodyssä. 80-luvulla mies teki oopperaa sitten vielä puhtoisemmin duettona oopperalaulajatar Montserrat Caballen kanssa. Brian May puolestaan on tehnyt kitarallaan vastaavaa oopperointia.

Yhtyeen tuotantoa voi pitää lievästi monijakoisena. Yhtye aloitti hard rockilla ja rockilla, A Night at the Operalla yhtye jo yhdistelee eri musiikin lajeja taidokkaasti. 80-luvulla yhtye oli hetkellisesti melko puhtaasti hard rock-yhtye, kunnes päätyi pop-teemoihin ja Mercuryn kuoltua yhtyeen levyiltä löytyi jo konemusiikkia. Yhtye seurasi aikaansa ja pysyi siitä huolimatta juuri sopivasti ajastaan jäljessä. Ajoittain yhtye jopa jäi tekemään keskinkertaisia rallatuksia, jotka ovat silti päätyneet rock-klassikoiden joukkoon. Vaikka biisit We Are the Champions, I Want it All ja We Will Rock You eivät kuulu omiin suosikkeihini, niissä on juuri sen verran koukkua, että niitä kuulee edelleen. Kokonaisuudessaan yhtyeen musiikista löytyy varmasti jokaiselle jotakin, vaikka se olisi vain yksittäinen biisi. Omakohtaisesti yhtyeen viljelemä huumori, kenties jonkinasteinen itseironia on viehättänyt. Silti olen pääsääntöisesti keskittynyt musiikkiin. Yhtyeen ensimmäiset ja Mercuryn kuoleman jälkeen julkaistut levyt eivät ole juurikaan innostaneet, mutta lukuisia suosikkimelodioita löydän yhtyeen tuotannosta lukuisia: Bohemian Rhapsodyn lisäksi '39, Who Wants to Live Forever ja Innuendo.

Marc Bolan ja T.Rex-yhtye loivat pohjaa glam rockin genrelle. Vaikka tässä yhteydessä olisi syytä mainita David Bowie, jätän hänet läpikäymättä. Bowien musiikki on ollut aina itselleni jokseenkin etäistä. Pidän hänen lauluistaan, mutta minuun on paremminkin iskenyt T.Rexin kaltaisten orkesterien huomattavasti suoraviivaisempi musiikki. Tässä yhteydessä on mainittava kaksi muuta glam rock-orkesteria, jotka ovat onnistuneet löytämään tiensä sydämeeni.

Slade ja Sweet ovat aikakautensa glam rock-ikoneita. Sladen biisit tulivat minulle paremmin tutuksi vasta 90-luvun vaihteessa, enkä suoraan sanoen tiedä yhtyeestä juuri mitään. Olen keskittynyt orkesterin kohdalla kenties vielä puhtaammin musiikkin kuin mitä Queenin kohdalla. Sladen urasta en osaa sanoa mitään, mutta osaan kyllä nimetä muutaman laulun, joita voin hoilata mukana. Tällaisia lauluja ovat mm. Radio Wall of Sound, Far Far Away, Cum on Feel the Noize ja jouluinen Merry Xmas Everybody.

Sweet puolestaan on yhtye, jonka biisejä olen tiennyt pitkään, mutta itse bändin olen oppinut tuntemaan vasta 2000-luvulla. Muistan esimerkiksi kuulleeni yhtyeen Ballroom Blitzin elokuvassa Wayne's World Tia Carreren esittämänä. Tiesin, että biisi ei ole hänen omansa, mutta toisaalta en tiennyt, kenen se on. Eikä minua suuremmin tuohon aikaan kiinnostanut. Kun sitten vihdoin Sweetiin tutustuin, havaitsin yhtyeeltä löytyvän enemmänkin tuttuja biisejä. Näiden joukossa ja joukon kärjessä liuta meneviä rock-ralleja, kuten Wig Wam Bam, Block Buster!, Hell Raiser ja Teenage Rampage.

Discohuumaa tuskin sopii ohittaa, kun 70-luvusta puhutaan. Itselläni on ollut käytännössä kaksi yhtyettä ylitse muiden, vaikken kummankaan musiikkia kenties aivan suosikeikseni ylistäisi. Joka tapauksessa ne tuottavat lukemattoman määrän hienoja lauluja, joiden mukana muistan jammailleeni jo pienenä poikana. Tässä yhteydessä joudun häpeäkseni myöntämään, että länsinaapurin ylpeys Abba on toki löytänyt paikkansa sydämessäni ja pidän heidän musiikistaan, mutta käytän puheenvuoron kahdesta muusta, likipitäen yhtä tunnetusta, ellen tunnetummista orkestereista.

Bee Gees ja Gibbin veljekset alkoivat tehdä musiikkia jo 60-luvun alussa. Vuosikymmenen loppuun mennessä he olivat jos saaneet muutaman hitin aikaiseksi ja noita hittejä kuunnellessa on vaikea löytää yhteyttä musiikkiin, jota he tekivät 70-luvun lopulla. Siinä missä Pink Floydin tai Metallican musiikki voidaan jakaa kahteen aikakauteen, samaa voitaneen sanoa Bee Geesin musiikista. Pink Floydin ja Bee Geesin musiikin kohdalla kuitenkin tunnustan pitäväni molempien aikakausien biiseistä. Bee Geesin discoklassikot I Feel Like Dancing, Staying Alive ja Jive Talkin' kuuluvat suosikeihini. Biisit ovat hyvää ja melodista, tanssittavaa musiikkia, mutta jyrkässä kontrastissa yhtyeen alkuaikojen lauluihin. Näistä varhaisemmista ja kenties musiikillisesti antoisemmista lauluista on mainittava New York Mining Disaster 1941, Massachusetts ja I Started a Joke.

Toinen discohuumassa kimaltanut yhtye oli maahanmuuttajista koottu saksalaisyhtye Boney M. Tuottaja Frank Farianin, omalta nimeltään Franz Reutherin kokoama lauluyhtye ehti tuottaa listoille lukuisia hittejä. 70-luvun hiteistä omia suosikkejani ovat Sunny, Daddy Cool ja Rivers of Babylon. Syystä tai kolmannesta suosikkibiisini yhtyeeltä julkaistiin kuitenkin vasta vuonna 1984. Kalimba de Luna ei ole yhtyeen tunnetuimpia ja soitetuimpia hittejä, vaikka se käväisi ilmestymisvuonnaan Saksan listan sijalla 17.

Mitä oli 60-luku ilman Beatlesta? Luultavasti jotakuinkin samaa voisi kysyä 70-luvusta, mutta eri muodossa: mitä olisi 70-luku ilman Beatles-jäsenten soolotuotantoa. Tuotteliaimpia olivat yhtyeen lauluntekijätrio John Lennon, Paul McCartney ja George Harrison. Näistä Lennon teki juttujaan yhdessä Yoko Onon kanssa, McCartney Wingsin kanssa ja ainoana varsinaisena sooloilijana toimi George Harrison.

Kukin jäsenistä teki tahollaan näköistään musiikkia. McCartneyn ja Lennonin ääni toki olivat tulleet jo tutuksi Beatlesin aikana. McCartney tuotti monipuolista musiikkia ja kenties aivan kärkipäässä hänen 70-luvun tuotoksistaan on Bond-tunnari Live and Let Die. Lennonin musiikki puolestaan alkoi lähennellä yhteiskunnallisia teemoja, maailmanrauhaa ja rakkautta sekä perhe-elämäänsä. George Harrison puolestaan teki omaan tahtiinsa juuri sen näköistä poppia, jota hän olisi todennäköisesti halunnut jo Beatlesin soittavan enemmän. Toisaalta Harrisonin musiikista kuultaa hänen sympatiansa hindulaisuutta kohtaan.

Tästä kolmikosta kaikki ovat mielestäni tehneet hyvää musiikkia. George Harrison tuli minulle tutummaksi vasta 80-luvun lopun hitillään I Got My Mind Set On You ja McCartney on tehnyt tasaisen varmaa työtä näihin päiviin asti. Kiinnostuin itse yhteiskunnallisista teemoista jo 90-luvun vaihteessa. Tutustuin samoihin aikoihin Lennonin tarinaan paremmin. Tästä voidaan olla eri mieltä, mutta mielestäni tästä kolmikosta Lennonilla oli kenties musiikin kanssa eniten ongelmia. Hänen musiikissaan pääpaino alkoi olla sanomalla. En kuitenkaan pidä sitä huonona asiana ja nostankin hänet tästä kolmikosta suosikikseni. Hänen ennenaikainen kuolemansa kertoo jotakin ihmisistä, se kertoo jotakin koko maailmasta. Vaikka sillä ei ole mitään tekemistä suoranaisesti musiikin kanssa, se kaikki luo mielenkiintoisen kontrastin häneen kenties tunnetuimpaan lauluunsa. Olen luonnehtinut Imagine-biisin aikanaan ehdottomaksi suosikkibiisikseni. Ehken enää aivan yhtä vakuuttunut olisi kyseisen biisin paremmuudesta suhteessa muihin, mutta sisällöltään se on toiveita herättävä ja rinnastettuna hänen kuolemaansa, voi sanoa, että hänen kuollessaan saattoi yksi unelma kuolla, mutta samalla useamman unelma alkaa elää entistä loistavammin.

70-luvun bändeistä ja artisteista olisi varmasti mainittava lukuisia muita. Olen jättänyt täysin käsittelemättä kotimaiset artistit ja yhtyeet, mutta ne eivät ole muodostuneet minulle erityisen rakkaiksi tai läheisiksi. Lisäksi on yhtyeitä ja artisteja, jotka olen jo maininnut lähinnä 60-lukua käsitellessäni. Lyhyestä lista kaunis, tähän on hyvä päättää.